Category: Yleistä lätinää

Yhteenveto projektista ja blogista

Blogi

Alunperin tarkoituksena oli jakaa mahdollisimman paljon tietoa projektista, jotta samojen asioiden kanssa painiva saattaisi löytää ratkaisuja omiin ongelmiinsa blogin kautta. Loppupeleissä blogi oli enemmänkin päiväkirja minulle itselleni, jonka avulla ja jonka kautta sain ahaa-elämyksiä ja pureskelin ennestään tuttuja ja tuntemattomia asioita. Olisinko kirjoittanut samanlaisen ilman ”julkista elementtiä” eli perinteisen päiväkirjan? Tuskinpa vain. Julkisuus velvoittaa kirjoittamaan ja pitämään kirjoitusten sisällön jollain tapaa järkevinä ja jäsenneltyinä.

Blogin tilastoja:

Käyntejä noin 2000, keskiarvo 9 per päivä.

Suosituimmat hakusanat: Tuntematon hakusana (eli en pysty näkemään, millä hakusanalla ihmiset ovat sivuille päätyneet.) oli ylivoimaisesti suosituin, mutta sen jälkeen erilaiset Meri-Lapin museoista muokatut versiot, responsiivinen suunnittelu, drupaliin liittyvät hakusanat, käyttöliittymäsuunnittelu, projektiin liittyvät hakusanat

Suosituimmat artikkelit:

  1. Ja valittu julkaisujärjestelmä on…Dadaa Drupal! (Monilla Drupal-tyypeillä on varmaan Drupal-alert päällä.)
  2. Kuka omistaa kuvasi ja videosi verkossa?
  3. Museokentällä tapahtuu…muualla maailmassa

Pääasiassa suosituimmat artikkelit olivat niitä, jotka jaettiin sosiaaliseen mediaan. Blogiin tuli rehellisesti sanoen kyllästyminen puolessa välissä projektia. Loppua kohden into taas hieman kasvoi. Tietyllä tavalla blogi myös kasvattaa projektin onnistumisen paineita -hyvässä ja pahassa. Suora palaute oli blogin kirjoittamisessa ehdottomasti parasta. Sekä kommenttiosiossa että suoraan sähköpostiin, johon sain useilta museolaisilta ympäri Suomen yhteydenottoja asian tiimoilta. Meitä verkkoviestintään hurahtaneita museolaisia (vai toisinpäin?) on siis muitakin. 🙂

Projekti

Projekti itsessään oli aika yllätyksetön eli tässä tapauksessa se on hyvä asia. Budjetti ja aikataulu pitivät, mitään suurempia ongelmia ei tullut. Onnistumisia:  museolaiset olivat aidosti iloisia ja hyvillään uuden sivuston päivittämisen helppoudesta. Yksi tavoitteista nimittäin oli se, että loisimme museolaisille hyödyllisen työkalun, joka tuottaisi lisäarvoa museolaisten työhön. Toinen onnistuminen koski (ja liittyy olennaisesti edelliseen kohtaan) julkaisujärjestelmän valintaan. En haluaisi kuulostaa Drupal-hihhulilta, mutta kylläpä vain moni juttu meni nappiin sen tiimoilta. Tuntui että kaikki, mitä vain keksin pyytää, onnistui Drupalilla yllättävän kivuttomasti. Tästä toki kiitos tekniselle toimittajalle.

Mikä olisi voinut mennä paremmin?  Kilpailutus jäi täysin joululomien jalkoihin (amatöörimäinen virhe). Tarjouskilpailuttaminen on taitolaji, ja tarjouspyyntöjen laadinta on kyllä kuin tervanjuontia allekirjoittaneelle. Siitä päästäänkin toteuttajiin, jotka olivat parhainta A-luokkaa (huonosta kilpailutusajankohdasta huolimatta). Aina on ilo tehdä töitä ammattilaisten kanssa (Tekijät löytyvät http://www.merilapinmuseot.fi-sivuston alaosiosta oikealta.)  Olisin myös voinut hieman ahkerammin liikkua kaupunkien välillä, tuli vähän liikaa jökötettyä Kemissä.

Responsiivinen pohja oli loppupeleissä aika kivuton toteuttaa. Toisaalta responsiivisuus ja moni nykyaikainen sisältö (pelit toimivat vain selaimissa, joissa HTML5-tuki) johtaa siihen, että sivut eivät ole käyttäjäkokemukseltaan samanlaiset kaikille. Joku saa auki kaikki sisällöt tuosta vaan, toisille (Internet Explorer 8, I’m talking to you) sivuston ulkomuotokin on hieman erilainen. Tämän lisäksi pelit eivät avaudu eikä verkkonäyttely lataudu ihan niinkuin pitäisi. Tästä olen marmattanut ennenkin, mutta jotenkin tuntuu että kehitys on väärään suuntaan, kun verkkosivuja tehtäessä joudutaan miettimään kymmeniä eri selaimia ja monia eri käyttöjärjestelmiä, jotka toimivat eri tavoin. Tilanne on nyt tämä, mutta kuka ihme tästä hyötyy? Moni taho varmasti, paitsi itse käyttäjät (toki vastuu on myös käyttäjillä pitää selaimet ajantasalla.). Pienillä toimijoilla ei ole rahaa toteuttaa kaiken kattavia ratkaisuja, joten sitä helposti päädytään vanhaan ja helppoon, jotta tulokset näkyvät kaikissa laitteissa, mutta mitään uutta ja ihmeellistä sillä ei kyllä saa. Rant over.

Se, onko sivusto ja sen sisältö sitä, mitä museolaiset ja käyttäjät tarvitsevat, selviää vasta ajan kanssa. Toivottavasti sivusto myös elää ajassa ja sinne syntyy uusia toiminnallisuuksia ja elementtejä sitä mukaan, kun niitä koetaan tarpeellisiksi.

Blogi jää bittiavaruuteen ja todennäköisesti hävitän sen jossain vaiheessa vähin äänin. Viimeistään siinä vaiheessa kun vanhat tekstit alkavat nolostuttamaan riittävästi. Minä siirryn nyt uusien haasteiden pariin Ouluun. Hyvää loppukevättä ja kesän alkua! Minna

BIG DATA vs. SMALL DATA

Rufus Pollock (Open Knowledge Foundationin yksi perustajajäsenistä) tuo blogikirjoituksessaan mielenkiintoisen näkökulman esiin liittyen ”big data -hössötykseen”. Big datahan tarkoittaa suuria tietomassoja mitä syntyy koko ajan ja joka puolella tänä verkkoaikakautena – ja joiden hyödyntämiseen erilaiset Big data -työkalut on keksitty (esim. Hadoop). Big data -uskovaiset toistavat mantraa, että kun big dataa opitaan valjastamaan oikealla tavalla, vain taivas on rajana. Kaikki ongelmat ratkeavat tyyliin pystytään ennustamaan seuraava influenssaepidemia ja sen lähtöpaikka tarkalleen jne… Jos museolaisena big dataa miettii, mahdollisuudet voisivat liittyä lähinnä ”maailmanlaajuiseen muistiin”, jonka hyödyntäminen olisi mahdollista kun pian jokainen pieninkin museo ja sen kokoelmat ovat kiinni suurissa tietokannoissa.

Googlehan on tällä hetkellä suuri Big datan omistaja: se on erilaisten lisenssien (Google+, Youtube, picasa jne…) ja hakupalveluidensa kautta kerännyt jo vuosia sekä teksti- kuva- että videomateriaalia ja siihen liittyvää dataa. Googlen palvelut kuten Google trends on tietyllä tapaa Big data -palvelu; siinä suuria datamääriä käsitellään ja luodaan niistä graafeja. Uusimmat tutkimukset tukevat muun muassa sitä, että Google Trendillä voi ennustaa markkinoiden kehitystä.

Pollock kyseenalaistaa Big datan merkityksen siinä mielessä, että sillä olisi kovin suurta merkitystä suurimmalle osalle meistä. Big datan analysoimiseen tarvitaan valtavat resurssit, osaavat tilastotieteiteilijät ja dataakin pitäisi olla valtavat määrät. Pollockin pääteesi on, että koolla ei ole niinkään väliä, vaan meidän tulisi nähdä ne pienet datamäärät, mitä meidän jokaisen ympärillä on ja oppia hyödyntämään niitä ongelmien ratkaisuissa. Esimerkkeinä hän nostaa kotinsa energiakäytön datan, paikallisbussien aikataulut, hallintokulut… Kaikki niin sanottua pientä dataa eli ihan vain dataa, jonka hyödyntäminen tuo jokaisen elämään suuria säästöjä ja ratkaisee pieniä ongelmia.

Blogitekstin kommenttiosiossa joku nostaakin esiin mielestään tulevaisuuden käsitteen: Small, open and linked data (SOLD) eli pieni, avoin ja yhteenliitetty eli linkitetty data. Kunhan ”pienen datan” ohjelmat (esim. excel) kehittyvät, syntyy uusia mahdollisuuksia, joita meistä jokainen työyhteisöissä ja kotona voimme hyödyntää. Museoilla ”pienen datan” hyödyntäminen on jo digitaalisen kokoelmanhallintaohjelman myötä tullut tutuksi; kuinka helppoa onkaan esimerkiksi kokoelmahaut verrattuna pahvisiin arkistokortteihin ja diaarioihin? Se on jo tätä päivää ja kaikille tuttua, kunhan nämä kokoelmat nyt vähitellen linkitetään toisiinsa, museot voivat toteuttaa tehokkaammin ja datan kannalta fiksummin tehtäväänsä muistiorganisaationa.

Minna

Museokentällä tapahtuu: ”Ovatko virtuaalikierrokset hyödyllisiä vai ajanhukkaa?”

LinkedIn-ryhmän ”Museum marketing” keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen aihe. Museoammattilaiset jakoivat mielipiteitään ja kokemuksiaan 3D-tai 360- virtuaalikierroksista eli siitä, että museon näyttelyihin ja tiloihin voi tutustua verkossa (Tilat kuvataan panoraamana tai mallinnetaan 3D:nä.) ilman, että asiakas käy itse museossa.

Esiin nousseita asioita / kysymyksiä:

1. Pienen ja syrjäisen museon huoli: menetetäänkö asiakkaat, kun verkkoon tarjotaan kaikki se, mitä museoissa on tarjolla. Onko se oman oksan sahaamista?

Englannissa tehdyn tutkimuksen mukaan tämä huoli on turha (ainakin Briteissä). Virtuaalinäyttelyt eivät ole vähentäneet kävijöitä museoissa. Moni etenkin nuoremman sukupolven edustaja  haluaa tsekata etukäteen, mihin on menossa.

2. Tekijänoikeusongelmat

Google art project on ilmainen, mutta videoiden tekijänoikeudet ovat Googlella. Tämä nähdään monessa museossa ongelmana.

3. Virtuaalikierrokset eivät kilpaile fyysisen museon kanssa

Virtuaalikierrokset nähtiin keskustelussa etenkin erinomaisena lisänä ennen ja jälkeen museovierailun esim. opetuksellisessa mielessä. 3D- ja 360- museoesittelyt ovat huomattavasti parempia kuin pelkät kuvat, parhaimmillaan ne tarjoavat uusia elämyksiä ja vahvistavat museokäyntiin liittyvää elämystä. Eräs keskustelija nosti esiin jopa ajatuksen, että ne museot, joilla on 3D- ja 360- materiaalia verkossa, keräävät enemmän vierailijoita itse museoihinkin. Tutkimusta hän ei liittänyt mukaan, ja mieleen nousi väkisinkin ajatus siitä, että ehkä isommilla museoilla on enemmän resursseja tuottaa tämän kaltaista materiaalia verkkoon (isommat museot = enemmän kävijöitä muutenkin).

4. Hienoa ja sosiaalista sisältöä

Esiin nousi hyviä esimerkkejä esim. Kreikan Acropolis

Belgialaisen museon panoraamakuvat museostaan.

Keskustelua herätti etenkin Googlen art project, johon muutamaa museota oli pyydetty mukaankin.

5. Verkkosisällön ja sosiaalisen verkostoitumisen merkitys on jatkuvasti kasvava

Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen ”Taidelaitokset ja digitaaliset teknologiat” mukaan jo 81% museoista näki verkon ja sosiaalisen median tärkeänä tapana markkinoida taidetta.

78% vastaajista piti myös uusia teknologioita erittäin tärkeinä työkaluina lisätäkseen kävijämääriään.

Yhteenveto: Virtuaalikierrokset eivät kansainvälisen museoammattilaisten joukon mielestä ole ajanhukkaa vaan tuovat aidosti lisäarvoa museoiden kävijöille ja potentiaalisille kävijöille. Tätä tukee myös tutkimukset, joiden mukaan virtuaalikierrokset eivät vähennä museoissa kävijöiden määrää. Tutkimusten mukaan verkkoviestintä ja sosiaalinen media myös nähtiin yhä tärkeämpänä tapana markkinoida sisältöjä ja taidetta -markkinointinahan virtuaalikierroksetkin voidaan nähdä.

Esimerkkejä Suomesta

Ateneum on liittynyt Google Art projectiin viime vuoden lopulla, ja valmista materiaalia pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella.

Päämajamuseon Marsalkka Mannerheimin salonkivaunuun pääsee tutustumaan 3D-mallinnuksen avulla.

Hämeenlinnassa museoista on kuvattu 360-panoraamakuvat

Minna

Museokentällä tapahtuu…muualla maailmassa

Ajattelin koota tämän otsikon alle muutamia mielenkiintoisia juttuja, mitä tällä hetkellä tapahtuu muualla kuin Suomen museokentässä, liittyen lähinnä digitaaliseen kokoelmanhallintaan ja verkkoviestintään. Olen poiminut näitä ihan yleisesti netistä, LinkedIn -ryhmien keskusteluista sekä todella aktiiviselta OpenGlam -sähköpostilistalta.  Aloitetaan Ruotsista.

Kolme museota avaa kokoelmansa yleisölle Ruotsissa

Kolme museota eli Kuninkaallinen asevarasto (Mikä lie oikea suomennos? Livrustkammaren ruotsiksi, The Royal armoury englanniksi.) , Skoklosterin Linna ja Hallwyllin Museo ovat julkaisseet yli 40 000 hyvänlaatuista kuvaa verkossa käytettäväksi avoimilla lisensseillä. Kuvia voi selata helposti, ja mikä tärkeintä: lisenssi näkyy nopeasti ja selvästi jokaisen kuvan alla. Kaikki kuvat ovat jonkun seuraavan lisenssin alla: CC BY A, CC BY SA, ja public domain eli CC0.

Käytännössä nämä kaikki kolme lisenssiä (CC0 taitaa olla enemmän kuin lisenssi, se tarkoittaa kaikista oikeuksista luopumista.) mahdollistavat kuvien käytön ihan mihin vain, myös kaupalliseen käyttöön. Lisäksi museot (kolme museota, yksi hallinto) ovat lyöneet hynttyyt yhteen Wikimedia Swedenin kanssa, jotta kuvat ovat saatavissa myös Wikimedia Commonsin kautta.

Ruotsissakin on ongelmansa: esimerkiksi yhteistä avoimen datan portaalia ei Ruotsista löydy. Erinomainen artikkeli Ruotsin tilanteesta löytyy  www.sweden.se -sivuilta (englanniksi).

…Ja meillä Suomessa

Yksi harmaita hiuksia monelle aiheuttava ongelma on tekijänoikeudet. EU:ssa on meneillään omat neuvottelut koko uudesta tekijänoikeuslaista, ACTAsta. Museoiden osalta ilmeisesti viimeisimmillä Museoalan teemapäivillä on asiaa käsitelty kattavasti, ja Museoliiton blogissa on hyvä yhteenveto Suomen museoiden tilanteesta. Halua on löytää tapoja avata omia kokoelmiaan, mutta lainsäädäntö ja sen kiemurat estävät. Kuten blogissakin tulee ilmi, Creative Commonsin tapaiset lisenssit helpottavat verkossa sekä ammattilaisia että käyttäjiä ymmärtämään, missä mennään.

Mitä hyötyä tosiaan on hienosta käyttöliittymästä, jonka kautta voi selata (tähän iso luku ja monta nollaa) kuvia, jos niitä ei voi käyttää millään tavoin? Tai käyttäjä ei tiedä, miten niitä käytetään? Toki ne ovat itsessään yleissivistäviä, joka sinällään on itseisarvo, mutta kun potentiaalia olisi niin paljon muuhunkin.  Etenkään Europeana-tietokanta ei ole tarpeeksi selvästi nostanut käyttöliittymässään esiin käyttäjien näkökulmaa. Puhutaan metadatan lisensseistä (jotka kiinnostavat lähinnä sovelluskehittäjiä) tai ei puhuta lisensseistä ollenkaan. Heti sivulle tultaessa pitäisi olla selkeä viesti peruskäyttäjälle: Miten voin hyödyntää tästä tietokannasta löytyvää materiaalia? Mistä se tieto löytyy? jne… Europeanassa on yksi iso plussa; Objekteja voi hakea lisenssien mukaan. Ja lähes kaikille objekteille on määritelty jokin lisenssi, etenkin kuville.

Finnassa taas objekteille ei ole erikseen lisenssejä, tässä olemme jäljessä monia muita maita. Metadataa saa hyödyntää vapaasti. Finnan käyttöehdoissakin lukee: ”Näillä sivustoilla oleviin aineistoihin voi liittyä lakiin tai sopimuksiin liittyviä oikeuksia tai rajoituksia. Oikeuksista ja rajoituksista kerrotaan sisältöjä hallinnoivien organisaatioiden sivustoilla.” <— Tämä ja mahdollisesti suuri C-vesileima kuvan päällä, on märkä rätti esim. opettajan kasvoille, joka mielellään hyödyntäisi hienon tietokannan kautta tarjottua materiaalia omassa opetuksessaan.

Ja jatkuu: ”Joidenkin hakutulosten kohdalla Finnassa näytetään metatietoihin liittyvän digitaalisen aineiston kuva, esimerkiksi kuva museoesineestä, taideteoksesta, valokuvasta tai kirjan kannesta. Näihin ns. esikatselukuviin voi liittyä käytön rajoituksia samalla tavalla kuin aineistoja hallinnoivien organisaatioiden sivustoilla oleviin aineistoihin.” Toisin sanoen jos museoammattilainen on ottanut valokuvan jostain esineestä, tätäkään kuvaa ei voi hyödyntää ilman organisaation lupaa. Lisenssien määrittäminen valokuvateosten ja museoon lahjoitettujen valokuvien kohdalla on toki hankalaa, mutta tuntuisi, että museotyöntekijöiden ottamat kuvat, jotka kuvaavat itse esinettä, huom: eivät ole itse säilytettävä esine, tulisi automaattisesti lisenssoida CC0:n alle.

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että lisenssoinnin myötä tiukkaan lisenssoidut materiaalit (joita ei saa käyttää missään muodossa ilman tekijän lupaa) jätettäisiin rauhaan, kun olisi riittävästi ja helposti tarjolla materiaalia avoimin lisenssein. Tulisi hieman järjestystä kaaokseen.
Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan Museo2015 -hankkeen (hieno hanke) lopputuloksia, joiden myötä Suomeen tulee yksi yhteinen kokoelmanhallintajärjestelmä ja yhteiset luettelointiohjeet (löytyy täältä). Nämä jo sinällään antavat työkaluja Suomen museokentälle vastata ajan haasteisiin.

Minna

Lisää aiheesta:

http://storify.com/Teema12/perjantai-aamu-ja-tekijanoikeudet

http://www.opencultuurdata.nl/about/

https://www.kiwi.fi/display/finna/Avoin+metatieto

Museoiden sovellukset mobiili- ja tablettilaitteille

Joka puolella kuulee puhuttavan sovelluksista eli ”appseista” nykyään. Mitä eroa niillä on verkkosivuihin?

Tämän projektin lopputulos ei ole erillinen sovellus vaan verkkosivu Meri-Lapin museoille osoitteeseen http://www.merilapinmuseot.fi. Nämä sivut löytyvät ”kaikille vapaasta” netistä eli niitä pääsee selaamaan kaikilla Internetiin liitetyillä laitteilla, joissa on joku selain (Chrome, Explorer, Firefox, Opera, Safari jne…).

Mitä ovat sovellukset?

Tällä hetkellä elää myös sovelluskehittämisen ”rinnakkaistodellisuus”, jossa verkkosivuille kehitetään omat sovellukset (Toki on olemassa myös natiivisovelluksia, joille ei ole www-sivuvastinetta.) mobiili- ja tablettilaitteiden kauppoihin (suurimmat lienee Applen Appstore, Androidin Play store sekä  Windows phonen Marketplace).

Sovelluksen ja verkkosivun suurin ero käytännössä on sovellusten epädemokraattisuus. Sovellukset ovat suljetuissa sovelluskaupoissa, joista niitä voivat ostaa tai ladata ilmaiseksi vain sen tietyn laitteen käyttäjät. Myös sovelluskehittäjien näkökulmasta tilanne on mielestäni hassu: olemme tilanteessa, jossa jokaiselle laitteelle tehdään oma sovellus omalla ohjelmointikielellä.

Tämän lisäksi käyttäjän näkökulmasta tilanne on todella epäkäytännöllinen. Esimerkkinä Gmail, jolle on ainakin www-versiona oma mobiilikäyttöliittymä, tablettikäyttöliittymä sekä työpöytäkäyttöliittymä. Tämän lisäksi on mahdollista ladata erillinen Gmail-sovellus ainakin Android-kaupasta sekä Appstoresta. Sama koskee Facebookia, LinkedIn -palvelua ja muita suuria, paljon käytettyjä palveluita, joilla on rahaa kehittää sovellukset vaikka jokaiselle markkinoilla olevalle päätelaitteelle. Käyttäjää jo tässä vaiheessa hengästyttää, sillä käyttöliittymäsuunnittelussa on lähdetty (omasta mielestäni) ennen kaikkea päätelaite edellä, ei käyttäjä. Toisin sanoen sovellus voi olla erinomainen vaikka Ipadille tai Iphonelle, mutta tyystin erilainen kuin www-versio, jolloin käyttäjä joutuu opettelemaan jälleen uuden tavan käyttää samaa palvelua (Esimerkkinä LinkedIn -palvelun sovellus Ipadille).

Verkkosivut toimivat laitteella kuin laitteella. Pääasiassa olemassa olevat, modernit selaimet (Google Chrome, Firefox, Opera, Safari jne…Explorer vaatii lähes aina omat kikkansa näyttääkseen sivut kuten muut selaimet.) toistavat verkkosivut kuin verkkosivut hyvin samalla tavalla. Näkisin että julkisen toimijan, mihin joukkoon museotkin kuuluvat, on ehdottomasti ylläpidettävä omia verkkosivujaan, ainakin vielä. Sovelluskauppaan sitten voidaan luoda sovelluksia, jotka tuovat jotain lisäarvoa käyttäjille.

Museoiden sovelluksia

Mielenkiinnosta otin selvää, millaisia sovelluksia tällä hetkellä on eri sovelluskaupoissa museoille.

– Appstoressa sovellukset ovat pääasiassa kaikki englanninkielisiä, ja suomalaisten museoiden sovelluksia löysin ainoastaan Designmuseolta.

– Androidin Play Storessa sovelluksia on kaikkein eniten, mutta sielläkin suomalaisia on hyvin vähän.

– Windows phonen Marketplacessa museosovelluksia on edelleen kaikkein vähiten ja suomalaisia sovelluksia ei yhtään (ainakaan hakusanalla ”museo”).

Muita huomioita:

– Kaikki museoiden sovellukset ovat ilmaisia. Herää kysymys: miksi? Ymmärrän että ne tuotetaan verovaroilla, mutta peritäänhän museoissa pääsymaksutkin. Jos tehdään hyvä sovellus (esimerkiksi erinomainen peli), siitä voisi pyytää maksun, jonka tuotot menisivät museoiden toimintaan. Sovelluskauppa itsessään on jo eriarvoistava, sillä kaikilla ei ole varaa ostaa älypuhelimia tai tabletteja. Tietenkin toinen kysymys on, onko museon tehtävä edes tuottaa pelejä vai riittääkö, että avataan digiaineistot kaikille, jolloin yksityisen sektorin kautta syntyy uusia innovaatioita / pelejä jne…

– Monet sovellukset (esim. Appstoren Louvre -sovellus ja Designmuseo -sovellus) ovat pääasiassa kuvapohjaisia sovelluksia omista kokoelmista. Louvren sovelluksessa taulut on järjestetty vuosisadan/taiteilijan mukaan ja niitä voi selata kuvagalleriassa. Lisätietoa tauluista ei ole saatavilla perustietojen lisäksi. Designmuseon sovelluksen graafinen ilme on hyvä ja käyttöliittymäkin hauskasti erilainen (rubiikinkuutiomainen kuvapaletti). Miinuksena hallintapaneelin kuvasymbolit ilman selitetekstejä, mikä hankaloittaa käyttöä (Käyttäjä joutuu arvaamaan, mitähän tuo symboli tarkoittaakaan?).

– Toinen ääripää? Alankomaiden OpenGLAM eli AvoinGLAM (Mikä on AvoinGLAM? Lue täältä lisää.) on palkinnut sovelluksia, jotka edistävät kulttuurilaitosten tiedon avoimuutta. Ensimmäisen palkinnon voitti Muse app, jossa käyttäjät voivat yhdistää omia töitään ”vanhojen mestareiden” teoksiin. Suorastaan kerettiläinen sovellus, joka taitaa rikkoa kaikkia mahdollisia vanhoja periaatteita kuten toisen työn kunnioittaminen ja koskemattomuus. Digiaikaa parhaimmillaan /pahimmillaan. 😉

Mitä tulevaisuus tuo?

Tulevaisuuden trendi? Mitä tekee esimerkiksi sosiaalinen media? Facebook on muutostilassa, ja Zuckerberg julistikin taannoin, että Facebook on kiinnostunut myös hakukonemarkkinoista (tuleva Graph search). Facebookiin on ilmestynyt myös ”sosiaalisia kotisivuja”. Esimerkkinä kun haet Louvrea Facebookin kautta, saat eteesi Louvren sivun, josta näkee:

– Ketkä kävivät siellä (mahdollisesti Foursquaren kautta)

– Ketkä tykkäsit sivusta

– Ketkä puhuvat Louvresta Facebookissa

– Aikataulut, kellonajat, osoitteet

– Tapahtumat

– Videokanavat

Helposti herää kysymys, mihin me enää tarvitsemme omia kotisivuja?

Vastaus: kaikki eivät ole Facebookissa. Emme voi vielä ainakaan pakottaa ihmisiä liittymään sosiaaliseen mediaan. Toki tällainen sivu on erinomainen lisä muun digitaalisen olemassaolon lisäksi. Kaikki tämä on tietyllä tavalla vielä opettelua; Asiat muuttuvat, ja trendit tulevat ja menevät sitä tahtia, että nyt luotu sivu tai sovellus voi olla jo vuoden päästä menneen talven lumia.

Sovellukset ovat ainakin Suomessa vielä lapsenkengissä. Lisää sovelluksia (myös suomen kielellä) tulee lähitulevaisuudessa varmasti paljon. Onko sovellukset sitten tulevaisuutta ja ”vapaa netti” mennyttä, kuten jotkut uumoilevat? Sovelluskehittäjät tuntuvat itsekin olevan asiasta eri mieltä. Toiset näkevät sovelluskaupat tulevaisuuden trendinä, toiset uskovat että verkkosivut ja HTML5 ovat sitä, mihin panokset kannattaisi laittaa. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan mennään.

Minna

Kuka omistaa videosi ja kuvasi verkossa?

Eräässä aiemmassa artikkelissa pohdin museoiden kokoelmien julkaisua esim. YouTubessa. Asia ei toki ole kovin yksinkertainen, sillä usein kaupallisilla palveluilla on omat käyttöehtonsa, joihin käyttäjä suostuu palveluun kirjautuessaan ja sisältöä sinne ladatessaan.

Guardianin sivuilla oli mielenkiintoinen artikkeli koskien suosituimpien verkkopalvelujen käyttöehtoja. Yhteenvetona:

YOUTUBE

– Ladatessasi sisältöä Youtubeen, oikeudet sisältöön säilyy sinulla, mutta annat samalla rajoitetut oikeudet sisällöstä Youtubelle ja muille käyttäjille. Tämä rajoitettu oikeus on oikeastaan aika laaja (Lataamaasi sisältöä voidaan jakaa, käyttää ja kopioida ilmaiseksi maailmanlaajuisesti Youtuben ulkopuolellakin.). Tämä oikeus myös säilyy, vaikka jätät palvelun, sillä Youtube pidättää oikeuden käyttää sisältösi kopioita.

– Palvelu pidättää oikeuden kaikkiin muutoksiin ja kehoittaa käyttäjiä tarkistamaan käyttöehdot tietyn väliajoin. Jos uusiin käyttöehtoihin ei ole valmis suostumaan, tili pitäisi sulkea.

TWITTER

– Oikeudet sisältöön säilyy sinulla, mutta annat samalla oikeuden palvelulle ”käyttää (use), kopioida (copy), jäljentää (reproduce), käsitellä (process), muokata (modify), mukailla (adapt) julkaista (publish), siirtää (transmit), esittää (display) ja jakaa (distribute)” sisältöä maailmanlaajuisesti ilman maksua.

FACEBOOK

– Oikeudet sisältöön säilyy sinulla ja voit kontroloida yksityisyysasetuksilla sitä, kuinka sisältö näkyy ja sitä jaetaan muille. Facebook myös lupaa, että sisältöä ei anneta mainostajille ilman asianomaisen suostumusta.

– Käyttäessäsi Facebookia annat palvelulle oikeuden käyttää tietoja ”sinulle tarjottujen palvelujen ja ominaisuuksien yhteydessä, joita palvelu tarjoaa sinulle, ystävillesi, palvelun kumppaneille, mainostajille, pelinkehittäjille ja muille sovelluskehittäjille.

INSTAGRAM

– Nämä käyttäjäehdot ilmeisesti ovat vielä vaiheessa suuren vastustuksen vuoksi. Aiemminhan tammikuun 16.päivä voimaan piti astua  uudet ehdot, joissa käyttäjät antavat kuvat käytännössä ilmaiseksi Instagrammin hyödynnettäväksi.

FLICKR

– Flickr on Yahoon palvelu, jossa oikeudet lataamaasi sisältöön säilyy sinulla, mutta samalla luovutat lisenssin Yahoolle käyttää sisältöä. Lisenssi pitää sisällään oikeuden ”maailmanlaajuisesti jäljentää (reproduce), muokata (modify), mukailla (adapt) ja julkaista (publish) sisältöä sen alkuperäisessä julkaisukontekstissa”.

Periaatteessa siis omistajuus säilyy pääasiassa käyttäjällä, mutta palvelut saavat lähes rajattomat oikeudet lataamasi sisällön muokkaamiseen ja levittämiseen. Videoiden ja digitaalisten kuvien kohdalla sillä ei hirveästi ole merkitystä, koska kopio voi olla aivan yhtä hyvä ja tasokas kuin alkuperäinenkin. Siihen on vain asennoiduttava niin, että kun kuvan tai videon laittaa ylläoleviin palveluihin, kontrolli niihin on tietyllä tapaa mennyttä.

Tässä on oikeastaan kyse siitä, mikä on alkuperäiskappale, kuka sen oikeudet omistaa ja kuka voi antaa ne oikeudet eteenpäin? Museo on mahdollisesti myynyt kokoelmistaan kuvan (kopion kuvasta) yksityiselle ihmiselle, joka on vastoin sovittuja sääntöjä laittanut sen verkkoon. Sieltä se on mahdollisesti päätynyt johonkin kaupalliseen kuvapalveluun. Sääntöjen rikkojahan on se yksityinen ihminen, jolta voidaan vaatia korvauksia, jos todisteet sen mahdollistavat, mutta mitä mieltä siinä on? Kuka siitä hyötyy, kun vahinko on jo sattunut? Ja onko se edes vahinko? Usein vanhojen kuvien kohdallahan digitaalinen kuva on aina repro eli kopio alkuperäisestä, joka taas on valokuva paperilla tai negatiivi. Alkuperäiskappale on siis edelleen museolla, kun taas repro leviää verkossa ja mahdollisesti hyödyttää ja sivistää siellä ihmisiä. Kun taas digikuvissa alkuperäiskappaleen määritelmä tapahtuu täysin toisin, kyseessä on lähinnä bittijonojen säilyttäminen muuttumattomana, jolloin mikään kuvassa ei mene ”rikki”, katoa, muutu tai sitä ei muokata eikä formaattia vaihdella.

Tätä ”ongelmaa” eli digitaalista kokoelmanhallintaa ja digitaalisen aineiston käsittelyä verkossa ovat monet minua viisaammat jo useaan otteeseen pohtineet. Ratkaisuja ovat esim. digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilytysprojektit, Museo2015 -projekti, Finna– ja Europeana -tietokannat ja aineiston lisenssointi esimerkiksi Creative commons -lisenssillä.

Minna

Verkkosivustoprojektikin on IT-hankinta

Otsikkoa voisi toki muuttaa paremminkin niin, että IT-hankinta on osa verkkosivustoprojektia. Tässä tapauksessa se IT-hankinta on julkaisujärjestelmä ja sen tekninen toteutus. Kyseessä on siis pelkkää softaa eli ohjelmistoa, ei rautaa, mutta koko verkkosivustoprojekti rakentuu tämän hankinnan päälle.

Tietoviikon sivuilla oli mielenkiintoinen artikkeli IT-hankinnoista. Tämä projekti on hyvin pienimuotoinen verrattuna suuriin järjestelmähankkeisiin, mutta luettuani artikkelin, mielestäni siinä käsitellyt ”luonnonlait” pätevät hyvin myös tällaiseen verkkosivustoprojektiin. Käyn ne kohta kohdalta läpi.

1. ”Ensimmäinen luonnonlaki: ”Tekemisen arvoinen projekti on epävarma.””

Tarkoittaen sitä, että projekti on parhaimmillaan ainutlaatuinen; se tuottaa jotain sellaista lisäarvoa, että projektin kustannukset ovat pienemmät kuin tuotettu lisäarvo. Tämä johtaa taas siihen, että projekti on epävarma; ainutlaatuisuus takaa sen, että asiat muuttuvat, palikat liikkuvat, tavoitteet vaihtuvat…johtaen mahdollisesti siihen, että lopputulos on jotain aivan muuta kuin ehkä alun perin piti olla.

Tässäkin projektissa on tavoitteena luoda yhteinen alusta, joka tavoittaa uusilla rakenteilla, eri kieliversioilla ja sisällöillä täysin uusia verkkokävijäryhmiä. Projektin lopputulos ei korvaa vanhaa, vaan nyt rakennetaan ihan uutta.

2. ”Toinen luonnonlaki: ”Toimittaja hyötyy tilaajaa enemmän.””

Tämä on helppo allekirjoittaa. Toimittaja saa rahansa, oli lopputulos mikä tahansa. Toimittaja saa rahansa viimeistään kun projekti on ohi, kun taas tilaaja voi odottaa tuloksia vasta projektin päättymisen jälkeen.  Toimittajan intressi projektiin siis päättyy silloin, kuin tilaajan intressi vasta alkaa.

Suoraa rahallista hyötyä tässä projektissa on jopa mahdoton mitata. Tilaajan hyöty on laskettavissa muilla mittareilla ja epäsuorasti (kävijämäärien lisääntyminen, museoiden imagon muuttuminen, verkkomateriaalien hyödyntäminen, matkailijoiden palveleminen…).

3. ”Kolmas luonnonlaki: ”Tilaaja kantaa toimittajaa suuremman riskin.””

Tämä kohta liittyy edelliseen. Toimittajan riski on se, ettei se saa laskutettua toimittamaansa osaamista/järjestelmää, kun taas tilaajan riski on se, että toimitettu tuote ei vastaa toivottua.

IT-hankinnat ja niiden epäonnistuminen kiteytyy mielestäni hyvin tähän kohtaan – etenkin julkisella puolella. Harvoin tilaajalla loppuu rahat eli toimittajan riski on lähes olematon, kun taas tilaajalla voi olla loputon piikki auki kun järjestelmä ei olekaan sitä mitä pitäisi. Tässä on toki tilaajallakin vastuunsa; pitää tietää mitä haluaa ja mitä se maksaa. Toisekseen vaatimukset eivät voi olla loputtomia.

Tiedän myös kokemuksesta, että toimittajallakin voi tulla moka määritellessä jonkin osion kustannuksia, jolloin toimittaja on tullut myyneeksi tuotettavan asian liian halvalla todellisiin kustannuksiin nähden. Tällöin toimittajan toki tulisi kantaa riski itse, eikä piilottaa kustannukset muualle projektiin.

4. ”Neljäs luonnonlaki: ” Kokonaistoimittaja ei vastaa koko toimituksesta.””

Harvoin kaikkea verkkosivustoprojektiin liittyvää voi tilata yhdeltä toimittajalta. Tai voi, mutta se usein tarkoittaa sitä, että jokin osa-alue ei ole parasta mahdollista mitä voi saada siihen projektiin. Hyvä esimerkki on se, että ostaa koko verkkosivustoprojektin mainostoimistolta. Mainostoimisto voi tehdä yhteistyötä jonkin toisen firman kanssa, jolloin käytännössä toimijoita onkin kaksi, vaikka tilaaja toimii vain yhden kanssa. Todennäköisesti tämä nostaa suoria kustannuksia, mutta parhaimmillaan tämän tapainen toteutus voi laskea kustannuksia pidemmällä aikavälillä, sillä tutun yhteistyökumppanin kanssa hommat sujuvat nopeasti ja vaivattomasti.

Tässä projektissa tulee olemaan monta sopankeittäjää (tilaajan puolella minä ja toimittajien puolella kaksi eri tahoa eli mainostoimisto ja tekninen toimittaja). Se tuo omat haasteensa etenkin tilaajan päähän vaatimuksia määritellessä ja käyttöliittymän suunnittelussa, sillä on tärkeää, että mainostoimiston materiaalit ovat hyödynnettävissä sellaisenaan tekniseen toteutukseen, muuten kustannukset nousevat.

5. ”Viides luonnonlaki: ”Toimittajan kate tulee muutoksista.””

Tämä on projektin pullonkaula. On tärkeää tietää, mitä haluaa ennen kuin lähdemme ottamaan toimittajia mukaan projektiin. Mitä tarkemmin tiedämme toteutettavat asiat (tarkoitus on laittaa teknisen toteutuksen tarjouspyyntö niin, että erittelen lähes kaiken menujen rakenteita ja blokkeja myöten), sitä todennäköisemmin tarjouksen hinta pitää. Kaikkein pahin skenaario on se, että joudumme tekemään suuria muutoksia tilaukseen, kun toimittaja on jo mukana projektissa.

Sitten seuraavaa kohtaa ihmettelen: ”Viisas tilaaja määrittelee tilauksensa alun perin mahdollisimman pieneksi mutta varautuu samalla käyttämään paljonkin rahaa ja aikaa muutoksiin sekä valmistelemaan muutostöiden tilaukset hyvin.” Olen tästä täysin eri mieltä, mutta voi olla että järjestelmätilauksissa asia pitääkin paikkaansa. Verkkosivustoprojektissa on parempi laittaa tarjouspyyntö mahdollisimman laajasta kokonaisuudesta, jossa kokonaisuudet ja osat on eritelty erillisiin osioihin, joiden jokaisen kohdalle on asetettava hintalappu. Tämä mahdollistaa sen, että lähdetään toteuttamaan projektia tärkeysjärjestyksessä, jolloin loppuun jää toteutettavaksi osioita, jotka voidaan myös hyvin jättää pois jos tulee muutoksia / rahat eivät riitä. Minusta tämänkaltainen toteutus on kaikkien osapuolten kannalta reilu ja parhaiten hallittavissa.

6. ”Kuudes luonnonlaki: ”Projektin avainhenkilöt välittävät vain projektista.””

Järjestelmäprojekteissa tämä voi pitää paikkaansa, mutta verkkosivustoprojektissa on pidettävä huolta siitä, että verkkosivustoa päivitetään sekä sisällön että järjestelmän osalta säännöllisesti. On siis pakko välittää myös pysyvästä organisaatiosta. Toki tulevaisuutta ei projektilainenkaan voi ennustaa, sitä voi vain uumoilla.

Varmaa on vain se, että ongelmia ja muutoksia tulee. Jos niihin osaa edes jollain tasolla varautua, parantaa se koko projektin onnistumisen mahdollisuutta.

Minna