Museokentällä tapahtuu…muualla maailmassa

Ajattelin koota tämän otsikon alle muutamia mielenkiintoisia juttuja, mitä tällä hetkellä tapahtuu muualla kuin Suomen museokentässä, liittyen lähinnä digitaaliseen kokoelmanhallintaan ja verkkoviestintään. Olen poiminut näitä ihan yleisesti netistä, LinkedIn -ryhmien keskusteluista sekä todella aktiiviselta OpenGlam -sähköpostilistalta.  Aloitetaan Ruotsista.

Kolme museota avaa kokoelmansa yleisölle Ruotsissa

Kolme museota eli Kuninkaallinen asevarasto (Mikä lie oikea suomennos? Livrustkammaren ruotsiksi, The Royal armoury englanniksi.) , Skoklosterin Linna ja Hallwyllin Museo ovat julkaisseet yli 40 000 hyvänlaatuista kuvaa verkossa käytettäväksi avoimilla lisensseillä. Kuvia voi selata helposti, ja mikä tärkeintä: lisenssi näkyy nopeasti ja selvästi jokaisen kuvan alla. Kaikki kuvat ovat jonkun seuraavan lisenssin alla: CC BY A, CC BY SA, ja public domain eli CC0.

Käytännössä nämä kaikki kolme lisenssiä (CC0 taitaa olla enemmän kuin lisenssi, se tarkoittaa kaikista oikeuksista luopumista.) mahdollistavat kuvien käytön ihan mihin vain, myös kaupalliseen käyttöön. Lisäksi museot (kolme museota, yksi hallinto) ovat lyöneet hynttyyt yhteen Wikimedia Swedenin kanssa, jotta kuvat ovat saatavissa myös Wikimedia Commonsin kautta.

Ruotsissakin on ongelmansa: esimerkiksi yhteistä avoimen datan portaalia ei Ruotsista löydy. Erinomainen artikkeli Ruotsin tilanteesta löytyy  www.sweden.se -sivuilta (englanniksi).

…Ja meillä Suomessa

Yksi harmaita hiuksia monelle aiheuttava ongelma on tekijänoikeudet. EU:ssa on meneillään omat neuvottelut koko uudesta tekijänoikeuslaista, ACTAsta. Museoiden osalta ilmeisesti viimeisimmillä Museoalan teemapäivillä on asiaa käsitelty kattavasti, ja Museoliiton blogissa on hyvä yhteenveto Suomen museoiden tilanteesta. Halua on löytää tapoja avata omia kokoelmiaan, mutta lainsäädäntö ja sen kiemurat estävät. Kuten blogissakin tulee ilmi, Creative Commonsin tapaiset lisenssit helpottavat verkossa sekä ammattilaisia että käyttäjiä ymmärtämään, missä mennään.

Mitä hyötyä tosiaan on hienosta käyttöliittymästä, jonka kautta voi selata (tähän iso luku ja monta nollaa) kuvia, jos niitä ei voi käyttää millään tavoin? Tai käyttäjä ei tiedä, miten niitä käytetään? Toki ne ovat itsessään yleissivistäviä, joka sinällään on itseisarvo, mutta kun potentiaalia olisi niin paljon muuhunkin.  Etenkään Europeana-tietokanta ei ole tarpeeksi selvästi nostanut käyttöliittymässään esiin käyttäjien näkökulmaa. Puhutaan metadatan lisensseistä (jotka kiinnostavat lähinnä sovelluskehittäjiä) tai ei puhuta lisensseistä ollenkaan. Heti sivulle tultaessa pitäisi olla selkeä viesti peruskäyttäjälle: Miten voin hyödyntää tästä tietokannasta löytyvää materiaalia? Mistä se tieto löytyy? jne… Europeanassa on yksi iso plussa; Objekteja voi hakea lisenssien mukaan. Ja lähes kaikille objekteille on määritelty jokin lisenssi, etenkin kuville.

Finnassa taas objekteille ei ole erikseen lisenssejä, tässä olemme jäljessä monia muita maita. Metadataa saa hyödyntää vapaasti. Finnan käyttöehdoissakin lukee: ”Näillä sivustoilla oleviin aineistoihin voi liittyä lakiin tai sopimuksiin liittyviä oikeuksia tai rajoituksia. Oikeuksista ja rajoituksista kerrotaan sisältöjä hallinnoivien organisaatioiden sivustoilla.” <— Tämä ja mahdollisesti suuri C-vesileima kuvan päällä, on märkä rätti esim. opettajan kasvoille, joka mielellään hyödyntäisi hienon tietokannan kautta tarjottua materiaalia omassa opetuksessaan.

Ja jatkuu: ”Joidenkin hakutulosten kohdalla Finnassa näytetään metatietoihin liittyvän digitaalisen aineiston kuva, esimerkiksi kuva museoesineestä, taideteoksesta, valokuvasta tai kirjan kannesta. Näihin ns. esikatselukuviin voi liittyä käytön rajoituksia samalla tavalla kuin aineistoja hallinnoivien organisaatioiden sivustoilla oleviin aineistoihin.” Toisin sanoen jos museoammattilainen on ottanut valokuvan jostain esineestä, tätäkään kuvaa ei voi hyödyntää ilman organisaation lupaa. Lisenssien määrittäminen valokuvateosten ja museoon lahjoitettujen valokuvien kohdalla on toki hankalaa, mutta tuntuisi, että museotyöntekijöiden ottamat kuvat, jotka kuvaavat itse esinettä, huom: eivät ole itse säilytettävä esine, tulisi automaattisesti lisenssoida CC0:n alle.

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että lisenssoinnin myötä tiukkaan lisenssoidut materiaalit (joita ei saa käyttää missään muodossa ilman tekijän lupaa) jätettäisiin rauhaan, kun olisi riittävästi ja helposti tarjolla materiaalia avoimin lisenssein. Tulisi hieman järjestystä kaaokseen.
Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan Museo2015 -hankkeen (hieno hanke) lopputuloksia, joiden myötä Suomeen tulee yksi yhteinen kokoelmanhallintajärjestelmä ja yhteiset luettelointiohjeet (löytyy täältä). Nämä jo sinällään antavat työkaluja Suomen museokentälle vastata ajan haasteisiin.

Minna

Lisää aiheesta:

http://storify.com/Teema12/perjantai-aamu-ja-tekijanoikeudet

http://www.opencultuurdata.nl/about/

https://www.kiwi.fi/display/finna/Avoin+metatieto

Sosiaalinen media työvälineenä (by digiuskovainen)

Alkuun pieni hauska kolumni Hesarista. Osu ja uppos.

Mutta asiaan…

Sosiaalinen media tarkoittaa tässä tapauksessa Facebookia, sillä ainakaan vielä ei täällä Pohjolan perukoilla monet muut sosiaalisen median palvelut kuten Twitter tai LinkedIn ole lyöneet läpi ammattimielessä. Twitterin käytöstä tehty tutkimuskin osoittaa, että ainoastaan kirjastot ovat aktiivisia Twitterin käytössä. Suomalaiset käyttävät palvelua myös hyvin vähän verrattuna muihin Pohjoismaiden kansalaisiin.

Entä sitten Pinterest, tuo naisten suosima hieno väline inspiraation hakemiseen tai vaikka päivän piristykseksi (Huom. On olemassa myös miehille suunnattuja Pinterestiä matkivia palveluja kuten Manteresting, henkilökohtainen suosikkini.)? Harva käyttää pinnauksia vielä työn puolesta, ehkä visuaalisen alan edustajia lukuun ottamatta. LinkedIn taas sisältää loistavia ryhmiä (esim. Museum marketing, Museums Association, Museoiden kehittäminen), joista museoalan edustaja saa hyvin kuvan siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Hyvänä esimerkkinä erään museoalan edustajan jakama artikkeli siitä, millaista sisältöä Google rakastaa. Kontaktipuolella on hiljaisempaa; kunta-alan edustajat loistavat poissaolollaan (ainakin täällä Lapissa).

Näihinkin juniin varmasti vielä hypätään, ajan kanssa kuten muihinkin. 😉

Facebook-ryhmät kulttuurituottajan paras kaveri

Yksityiskäytössä moni on todennut, että Facebook toimii parhaiten, kun (facebook-)ystäviä on vain murto-osa entisistä. Facebook on lyhyessä ajassa muuttunut todella paljon, ja henkilökohtaisessa käytössä oleva Facebook-profiili on alkanut täyttyä tuttujen tai ystävien tykkäämistä palveluista, ”sponsoiduista mainoksista” sekä muista oheisjutuista, jotka generoituvat uutisvirtaan sen mukaan, mitkä ovat kiinnostuksen kohteitasi (tai FB olettaa niiden olevan). Tätä virtaa voi toki säännöstellä erinäisin asetuksin, mutta kuka todella jaksaa/ehtii tehdä sitä? Moni on alkanut kaivata laatua, ei niinkään määrää.

Kun taas työkäyttöön Facebook on mitä oivallisin väline, ainakin jos hommaa katsoo kulttuuritoimijan silmälasien läpi. Kun aloitin työt museolla, tykkäsin eli ”liketin” kaikista mahdollisista kulttuurialan toimijoista, medioista ja muista asiaan kuuluvista tällä alueella ja muuallakin. Nyt pysyn kuin huomaamatta mukana siinä, mitä täällä tapahtuu muiden kun oman organisaation toiminnassa. Mitä hyötyä siitä sitten on? Voin palvella kuntalaisia paremmin, kun voin kertoa myös muiden kulttuurituottajien ohjelmistosta, voi syntyä uusia yhteistyökuvioita- ja muotoja, voimme käyttää sitä keskinäisenä informaatiokanavana jne…

Kemiä ajattelen mielenkiintoisia ja aktiivisia ryhmiä Facebookissa ovat Kemin kaupunginteatteri, Kemin kaupunginkirjasto, Kemi-ryhmä, Pohjolan Sanomat ja esim. Länsipohjan yrittäjät ry. Usein saa hyvinkin erilaisia näkökulmia johonkin ajankohtaiseen ilmiöön alueella, kun siihen ottaa kantaa eri intressiryhmät.

Ryhmän ylläpitäjä taas saa jo paljon dataa FB:n tilastoista. Eikä vain dataa vaan ihan puhdasta tietoa, jolloin päivityksiäkin voi osoittaa välillä eri kohderyhmille.

Digihörhö vs. oikea elämä

Julkiset toimijat ennen kaikkea ovat uuden tilanteen edessä, kun suora palautekanava on käytössä. Ei voi piiloutua puskiin. Esimerkkinä Joensuun kaupungin verkkosivu-uudistus, jolle on perustettu omat Facebook-sivut. Samalla kun he jakavat tietoa omista ratkaisuistaan muille, me muut voimme napata sieltä omiin projekteihimme hyviä vinkkejä. Tämä on vissin sitten sitä, kun ”some-sukupolvi” pääsee projektinvetohommiin. Kaikki jaetaan, hyvässä ja pahassa. 🙂 (Ja viljellään hymiöitä, jotta tulee selväksi, että tämä oli kevyt heitto, ei raskaasti otettava piikki tai moite.)

Kuten alun kolumnissa asiaa sivuttiin, me ”toimii kaikissa päätelaitteissa” -tyypit puhumme eri kieltä kuin ihmiset, jotka ovat luoneet suurimman osan urastaan ajassa, jolloin ei tarvinnut erottaa verkossa tapahtunutta siihen, mitä tapahtui IRL (eli In real life, oikeassa elämässä). Some-hörhölle kaikki uusi on ihmeellistä ja lähes kritiikittömästi sitä syöksyy kohti uusia, _suuria_ mahdollisuuksia, jotka liian usein päätyvät mahalaskuun. Epäonnistumiset eivät missään nimessä nimittäin ole häpeän aihe digiajan tekijälle; tottahan sitä rapatessa roiskuu! Esiselvityshanke jo pelkkänä sanana saa digityypin haukottelemaan -kun pitäs olla jo tekemässä, ei selvittelemässä, että kannattaako edes tehdä. Mobiiliuskovaiset huokaisevat myös syvään ja hartaasti, kun joku kysyy jälleen kerran sitä, että mihin sitä Internettiä nyt tarvittiinkaan? Hyvin tuttuja ovat myös aloitukset: ”Ei tule kestämään tämä ilmiö…” tai ”Ei tule yleistymään (tämä atk)…”.

Helposti käy niin, että ollaan hyvin kaukana toistensa näkemyksistä, vaikka kummallakin olisi paljon annettavaa toiselle. Näiden kahden sukupolven hyvän ja hedelmällisen yhteistyön löytäminen on yksi edessä olevista _suurista_ mahdollisuuksista(!) alalla kuin alalla. 😀

Ja jottei kellekään jää epäselväksi, niin tässä kirjoituksessa ennen kaikkea ”pilkkaan” omaa viiteryhmääni eli digiuskovaisia.

Minna

Sivuston suunnittelusta, osa 2 (Rautalankamallit)

Tässä projektissa oli tavoitteena tehdä suunnitelmat mahdollisimman pitkälle ennen kuin mukaan otettiin toteuttajat. Tämä ei aina ole järkevä vaihtoehto, eteenkään silloin, kun halutaan tehdä jotain ihan uutta ja erilaista. Silloin voi olla paras vaihtoehto kuvata toteutettavaa palvelua hyvin löyhästi ja mielikuvin, ja antaa toteuttajille mahdollisuus käyttää omaa osaamistaan. Tällöin toteutusvaihtoehdot voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta toteuttajat ovat verkkoviestinnän asiantuntijoita; he tietävät, mikä on tämän hetken trendi, mihin ollaan menossa, millaisia tekniikoita ja tapoja on hyvä käyttää parhaan lopputuloksen saamiseksi.

Nyt oli tavoitteena luoda kumminkin perusverkkosivut, nykyaikaiset puitteet museoille, jotta he voivat tuottaa sisältöä verkkoon helposti ja monin eri tavoin. Verkkosivujen suunnittelussa yksi perusjuttu on rautalankamallit. Rautalankamallin voi periaatteessa piirtää vaikka käsin. Niiden avulla sivuston rakennetta, elementtien paikkoja ja toiminnallisuutta hahmotetaan, sekä minimoidaan suunnitteluvirheitä. Rautalankamallissa ei oteta kantaa siihen, miltä verkkosivusto näyttää visuaalisesti. Ilmaisia mallinnusohjelmia on verkko täynnä, esim. tätä voi kokeilla hakemalla googlesta sanoilla ”free wireframing tool”. Tässä projektissa käytin Hotgloo-nimistä ohjelmaa, joka ei ole ilmainen vaan maksaa noin 10 euroa kuussa. Usein ohjelmissa on kumminkin koeaika, jolloin ohjelmaa voi käyttää ilmaiseksi. Tässäkin ohjelmassa oli 15 päivää. Sitä ikkunaa kannattaa hyödyntää. 🙂 Alla esimerkkikuva ohjelman käyttöliittymästä. Oikeassa alalaidassa näkyy elementtiosio (elements), josta sai vetämällä (drag & drop) muokkauskenttään (valkoinen osio) haluamiaan elementtejä. Ohjelmassa oli sekä hyviä puolia (nykyaikainen käyttöliittymä, intuitiivinen) että puutteita (aika suppea valikoima elementtejä, muutamia epäloogisuuksia käytettävyydessä esimerkiksi mastereiden kanssa toimiessa…).

Hotgloo-rautalankamallinnusohjelman käyttöliittymä

Hotgloo-rautalankamallinnusohjelman käyttöliittymä

Rautalankamalleista on erityisesti hyötyä responsiivisia sivuja suunnitellessa, jolloin jokaisesta näkymästä tulee suunnitella esimerkiksi tässä tapauksessa kolme eri näkymää (läppäri, täppäri ja mobiili). Alla esimerkit etusivun tabletti- ja mobiilinäkymästä. Suurin ero varmaan on se, että mobiilissa tila loppuu helposti kesken yläpalkissa ja tällöin on hyvä tehdä valikko uudelleen. Usein päädytään siihen ratkaisuun, että valikosta näkyy mobiiliversiossa vain sana valikko (tai menu) ja kun sitä painaa, valikko avautuu alaspäin horisontaalisesti. Suunnittelin sivut myös niin, että esimerkiksi etusivulla on kaikkien neljän museon tiedot omissa palkeissaan tai palstoistaan. Yhden palstan leveys on 25% (tässä tapauksessa 960 pikselistä). Tablettiversiossa (joka alkaa siis kun päätelaite on alle 800 pikseliä ja päätyy 480 pikseliin) palkkien leveys on 50%. Jos tablettiversiossa palstojen leveys olisi edelleen 25%, tällöin kapeimmassa vaihtoehdossa eli siinä tapauksessa, kun päätelaite on 480 pikseliä, palstan leveys olisi enää 120 pikseliä (480 pikselistä 25%). Ei kovin miellyttävä lukea. Mobiiliversiossa palstan leveys on sitten aina 100%. Usein mobiiliversiosta pudotetaan myös kokonaan etusivun banneri(kuva) pois käytettävyyden nimissä.

Mobiilimallinnus etusivusta

Mobiilimallinnus etusivusta

Täppärimallinnus etusivusta

Täppärimallinnus etusivusta

Rautalankamallien tekotapoja on varmasti yhtä paljon kuin on tekijöitäkin. Eikä niitä kannata lähteä tekemään, jos ei tiedä verkkosuunnittelun periaatteista mitään. Tällöin voi koko työ mennä hukkaan. Toisaalta mallit voi tehdä myös hyvin suppeasti tai hyvin laajasti. Eli jos joitakin ajatuksia on siitä, miltä toivoisi verkkosivujen näyttävän, toki siihen voi käyttää rautalankamallinnusohjelmia. Asiasta oli hyvää tekstiä muun muassa Aucorin sivuilla ja englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa.

Tärkeätä on myös, että omista suunnitelmista ei pidä kynsin hampain kiinni. Muutoksia varmasti tulee sitä mukaan, kun huomataan, että joku ei toimi.

Minna

Projektin aikataulusta ja etenemisestä

Projekti on nyt puolessa välissä, eli toiset neljä kuukautta vielä edessä. Olen puolipäiväinen, joten täysinä työpäivinä mitattuna projekti olisikin jo melkein päätöksessä. Nyt toteuttajat ovat suunnitelmien kimpussa, ja toivottavasti saadaan pian ensimmäistä visuaalista suunnitelmaa.

Mikä olisi sitten hyvä pituus tämänkaltaiselle projektille? Kolme kuukautta? Puoli vuotta? Vuosi? Vuosi on liikaa, kolme kuukautta aika vähän, etenkin jos suunnitelmia ei ole tehty lainkaan. Ehkä koko tämän blogin alkuperäinen syy oli juurikin se, että tietoa tämänkaltaisiin asioihin ei ole (muuta kuin perinteinen soittokierros maakuntiin). Jokainen projektityöntekijä taistelee samojen asioiden kanssa. Google ei ole oikea paikka etsiä sellaista tietoa, projektinhallintatyökalut ovat. Tämä ei varmasti ole uusi asia, mutta miksi ei ole yhteisiä projektityökaluja julkisen hallinnon projekteille (heh, googletin projektin alussa, enkä löytänyt… Onko niitä?)? Olisin projektia aloittaessa kirjautunut järjestelmään, luonut tavoitteet, kirjannut perustiedot ja työn edetessä luonut sinne lisää tietoa. Yksi pullonkauloista on varmasti tarjouskilpailu ja tarjouspyyntöjen sisällöt. Miten mitata sitä, onko tarjouspyyntö onnistunut? Onko se esim. saatujen tarjousten määrä verrattuna lähetettyjen tarjousten määrään? Plus tähän tarjousten hintahaitari —> mitä pienempi vaihtelu, sitä onnistuneempi tarjouspyyntö? En tiedä, mutta sen tiedän, että juurikin niistä, onnistuneista tarjouspyynnöistä, meidän muiden pitäisi olla kiinnostuneita parantaaksemme projektien onnistumista. Sama koskisi rahoitusta hakiessa; projektityökalusta voisi hakea tietoa tämän kaltaisista projekteista, keskimääräistä kestoa, budjettia jne…

Varmasti helpommin sanottu kuin tehty. Yksi syy sellaisten puuttumiseen on todennäköisesti se, että julkinen puoli saa rahoitusta eri tahoilta aina EU:sta ministeriöihin. Tällöin teemme selonteon ja raportin vain rahoittajataholle, yhteistä ”poolia” ei olekaan. Nyt olemmekin tilanteessa, jossa samoja projekteja tehdään ympäri Suomen useaan kertaan, eri onnistumisprosentein. Tehokkuus on nykyään kirosana, mutta jos tällaisissa asioissa luotaisiin yhteisiä työkaluja, voisimme keskittyä itse ydinasioihin sen sijaan että taistelisimme aina samojen perusasioiden kanssa.

Valtioneuvoston ratkaisu tämän kaltaisiin ongelmiin on oman verkkojulkaisujärjestelmän luominen. Ratkaisu tuokin, tuloksia odotellessa. 🙂

Miten edetään?

Mitäs minä sitten teen nyt? Teen sisältöä verkkosivuille. Toteutan esimerkiksi verkkonäyttelyitä. Teen ne Joomla-julkaisujärjestelmällä, koska en hallitse Drupalia niin hyvin (lainkaan). Miksi Joomla sitten kelpaa verkkonäyttelyiden tekoon, mutta ei itse sivuston julkaisujärjestelmäksi?

Verkkonäyttelyt ovat pääasiassa sisältöä, joka ei muutu. Samalla tavoin kuin näyttely oikeassa elämässä, museoammattilainen voi tuottaa verkkonäyttelyn, joka on tietty kokonaisuus esimerkiksi valokuvista tai dioista. Näin ollen sisältö on pysyvää, jota ei lisätä / muokata välttämättä koskaan. Tällöin Joomlan puutteet eivät ole ongelma. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että sivuilla ei voisi olla jotain sellaista, joka kommunikoisi käyttäjien kanssa, kuten esimerkiksi sosiaalisen median painikkeet, arvostelupainikkeet (kuinka monta tähteä), miksi ei myös kommentointipainikkeet (tässä on vain se ongelma, että kommentointimahdollisuus edellyttää myös kommenttien moderointia, joka taas edellyttää resursseja museolta). Verkkonäyttely on myös hyvä tapa kerätä tietoa valokuvien puuttuvista tiedoista, kuten ihmisistä, ajasta, paikasta jne…

Kerron lisää verkkonäyttelyistä myöhemmin, kun sisällöt varmistuvat.

Minna

Museoiden sovellukset mobiili- ja tablettilaitteille

Joka puolella kuulee puhuttavan sovelluksista eli ”appseista” nykyään. Mitä eroa niillä on verkkosivuihin?

Tämän projektin lopputulos ei ole erillinen sovellus vaan verkkosivu Meri-Lapin museoille osoitteeseen http://www.merilapinmuseot.fi. Nämä sivut löytyvät ”kaikille vapaasta” netistä eli niitä pääsee selaamaan kaikilla Internetiin liitetyillä laitteilla, joissa on joku selain (Chrome, Explorer, Firefox, Opera, Safari jne…).

Mitä ovat sovellukset?

Tällä hetkellä elää myös sovelluskehittämisen ”rinnakkaistodellisuus”, jossa verkkosivuille kehitetään omat sovellukset (Toki on olemassa myös natiivisovelluksia, joille ei ole www-sivuvastinetta.) mobiili- ja tablettilaitteiden kauppoihin (suurimmat lienee Applen Appstore, Androidin Play store sekä  Windows phonen Marketplace).

Sovelluksen ja verkkosivun suurin ero käytännössä on sovellusten epädemokraattisuus. Sovellukset ovat suljetuissa sovelluskaupoissa, joista niitä voivat ostaa tai ladata ilmaiseksi vain sen tietyn laitteen käyttäjät. Myös sovelluskehittäjien näkökulmasta tilanne on mielestäni hassu: olemme tilanteessa, jossa jokaiselle laitteelle tehdään oma sovellus omalla ohjelmointikielellä.

Tämän lisäksi käyttäjän näkökulmasta tilanne on todella epäkäytännöllinen. Esimerkkinä Gmail, jolle on ainakin www-versiona oma mobiilikäyttöliittymä, tablettikäyttöliittymä sekä työpöytäkäyttöliittymä. Tämän lisäksi on mahdollista ladata erillinen Gmail-sovellus ainakin Android-kaupasta sekä Appstoresta. Sama koskee Facebookia, LinkedIn -palvelua ja muita suuria, paljon käytettyjä palveluita, joilla on rahaa kehittää sovellukset vaikka jokaiselle markkinoilla olevalle päätelaitteelle. Käyttäjää jo tässä vaiheessa hengästyttää, sillä käyttöliittymäsuunnittelussa on lähdetty (omasta mielestäni) ennen kaikkea päätelaite edellä, ei käyttäjä. Toisin sanoen sovellus voi olla erinomainen vaikka Ipadille tai Iphonelle, mutta tyystin erilainen kuin www-versio, jolloin käyttäjä joutuu opettelemaan jälleen uuden tavan käyttää samaa palvelua (Esimerkkinä LinkedIn -palvelun sovellus Ipadille).

Verkkosivut toimivat laitteella kuin laitteella. Pääasiassa olemassa olevat, modernit selaimet (Google Chrome, Firefox, Opera, Safari jne…Explorer vaatii lähes aina omat kikkansa näyttääkseen sivut kuten muut selaimet.) toistavat verkkosivut kuin verkkosivut hyvin samalla tavalla. Näkisin että julkisen toimijan, mihin joukkoon museotkin kuuluvat, on ehdottomasti ylläpidettävä omia verkkosivujaan, ainakin vielä. Sovelluskauppaan sitten voidaan luoda sovelluksia, jotka tuovat jotain lisäarvoa käyttäjille.

Museoiden sovelluksia

Mielenkiinnosta otin selvää, millaisia sovelluksia tällä hetkellä on eri sovelluskaupoissa museoille.

– Appstoressa sovellukset ovat pääasiassa kaikki englanninkielisiä, ja suomalaisten museoiden sovelluksia löysin ainoastaan Designmuseolta.

– Androidin Play Storessa sovelluksia on kaikkein eniten, mutta sielläkin suomalaisia on hyvin vähän.

– Windows phonen Marketplacessa museosovelluksia on edelleen kaikkein vähiten ja suomalaisia sovelluksia ei yhtään (ainakaan hakusanalla ”museo”).

Muita huomioita:

– Kaikki museoiden sovellukset ovat ilmaisia. Herää kysymys: miksi? Ymmärrän että ne tuotetaan verovaroilla, mutta peritäänhän museoissa pääsymaksutkin. Jos tehdään hyvä sovellus (esimerkiksi erinomainen peli), siitä voisi pyytää maksun, jonka tuotot menisivät museoiden toimintaan. Sovelluskauppa itsessään on jo eriarvoistava, sillä kaikilla ei ole varaa ostaa älypuhelimia tai tabletteja. Tietenkin toinen kysymys on, onko museon tehtävä edes tuottaa pelejä vai riittääkö, että avataan digiaineistot kaikille, jolloin yksityisen sektorin kautta syntyy uusia innovaatioita / pelejä jne…

– Monet sovellukset (esim. Appstoren Louvre -sovellus ja Designmuseo -sovellus) ovat pääasiassa kuvapohjaisia sovelluksia omista kokoelmista. Louvren sovelluksessa taulut on järjestetty vuosisadan/taiteilijan mukaan ja niitä voi selata kuvagalleriassa. Lisätietoa tauluista ei ole saatavilla perustietojen lisäksi. Designmuseon sovelluksen graafinen ilme on hyvä ja käyttöliittymäkin hauskasti erilainen (rubiikinkuutiomainen kuvapaletti). Miinuksena hallintapaneelin kuvasymbolit ilman selitetekstejä, mikä hankaloittaa käyttöä (Käyttäjä joutuu arvaamaan, mitähän tuo symboli tarkoittaakaan?).

– Toinen ääripää? Alankomaiden OpenGLAM eli AvoinGLAM (Mikä on AvoinGLAM? Lue täältä lisää.) on palkinnut sovelluksia, jotka edistävät kulttuurilaitosten tiedon avoimuutta. Ensimmäisen palkinnon voitti Muse app, jossa käyttäjät voivat yhdistää omia töitään ”vanhojen mestareiden” teoksiin. Suorastaan kerettiläinen sovellus, joka taitaa rikkoa kaikkia mahdollisia vanhoja periaatteita kuten toisen työn kunnioittaminen ja koskemattomuus. Digiaikaa parhaimmillaan /pahimmillaan. 😉

Mitä tulevaisuus tuo?

Tulevaisuuden trendi? Mitä tekee esimerkiksi sosiaalinen media? Facebook on muutostilassa, ja Zuckerberg julistikin taannoin, että Facebook on kiinnostunut myös hakukonemarkkinoista (tuleva Graph search). Facebookiin on ilmestynyt myös ”sosiaalisia kotisivuja”. Esimerkkinä kun haet Louvrea Facebookin kautta, saat eteesi Louvren sivun, josta näkee:

– Ketkä kävivät siellä (mahdollisesti Foursquaren kautta)

– Ketkä tykkäsit sivusta

– Ketkä puhuvat Louvresta Facebookissa

– Aikataulut, kellonajat, osoitteet

– Tapahtumat

– Videokanavat

Helposti herää kysymys, mihin me enää tarvitsemme omia kotisivuja?

Vastaus: kaikki eivät ole Facebookissa. Emme voi vielä ainakaan pakottaa ihmisiä liittymään sosiaaliseen mediaan. Toki tällainen sivu on erinomainen lisä muun digitaalisen olemassaolon lisäksi. Kaikki tämä on tietyllä tavalla vielä opettelua; Asiat muuttuvat, ja trendit tulevat ja menevät sitä tahtia, että nyt luotu sivu tai sovellus voi olla jo vuoden päästä menneen talven lumia.

Sovellukset ovat ainakin Suomessa vielä lapsenkengissä. Lisää sovelluksia (myös suomen kielellä) tulee lähitulevaisuudessa varmasti paljon. Onko sovellukset sitten tulevaisuutta ja ”vapaa netti” mennyttä, kuten jotkut uumoilevat? Sovelluskehittäjät tuntuvat itsekin olevan asiasta eri mieltä. Toiset näkevät sovelluskaupat tulevaisuuden trendinä, toiset uskovat että verkkosivut ja HTML5 ovat sitä, mihin panokset kannattaisi laittaa. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan mennään.

Minna

Mi(s)tä sisältöä museoille verkkoon ja miten?

Museolaiset ovat erinomaisia sisällöntuottajia. He ovat tottuneet luomaan näyttelyitä, työpajoja, erilaisia tapahtumia, luentoja, teemailtoja jne… Miten näitä taitoja voisi parhaiten hyödyntää verkossa? Usein museolaisilla on sisältöön ideoita, mutta ei välttämättä osaamista tuottaa sisältöä teknisesti / määrärahoja ostaa sitä ulkopuoleltakaan.

Verkossa jos missä pätee sanonta, että pyörää ei kannata keksiä uudelleen. Nyt on jo olemassa erinomaisia valmiita työkaluja, sovelluksia ja palveluita, joilla voi tuottaa erinomaista sisältöä verkkoon aina verkkonäyttelyistä interaktiivisiin kuviin. Mekin tulemme mahdollisesti hyödyntämään joitakin juttuja omassa projektissamme:

(WordPress.com ei mahdollista iframen lisäämistä blogiin, ainakaan kovin helposti. Tämän vuoksi otin näistä eri ohjelmista kuvankaappauksen, jota klikkaamalla pääsee itse sisältöön.)

Historypin (Klikkaa kuvaa, niin pääset suoraan näyttelysivulle.)

kuvankaappaus www.historypin.com -sivuilta, otettu 9.1.2013.

kuvankaappaus http://www.historypin.com -sivuilta, otettu 9.1.2013.

Sosiaalinen, historiallisia kuvia keräävä palvelu. Palvelua tukee Google maps ja Nominet Trust (Nominet myöntää Iso-Britannian .uk- domaintunnukset.). Palvelun on kehittänyt We are what we do -voittoa tavoittelematon organisaatio. Palveluun voi merkata kuvia paikka- ja aikatietojen mukaan, mukana on jo noin 30 000 kuvaa, pääosin Iso-Britanniasta.

Mitä tällaisella palvelulla voisi tehdä? Esimerkiksi käyttää sitä postikorttigalleriana kuten Kalifornian kaupunginkirjasto, tai luoda kuvapohjainen virtuaalikierros johonkin historialliseen tapahtumaan kuten Readingin museo. Mahdollisesti museot voivat luoda oman kanavan palveluun, josta löytyy kaikki museon tuottama sisältö Historypiniin. Linkki vain omille kotisivuille, kerrotaan uudesta sisällöstä Facebookissa ja niin on uusi verkkonäyttely kasassa.

Herää kysymys: kuka omistaa kuvat sitten kun olen ne sinne julkaisut? Edellisessä artikkelissa kävinkin läpi jo suurimpien kaupallisten palvelujen käyttäjäehtoja. Lähes kaikissa kuvien lisääjä antaa palvelulle lisenssin käyttää kuvien kopioita omiin tarkoituksiinsa. Museot ovat tottuneet pitämään langat käsissään, mitä kuvien oikeuksiin tulee, mutta netissä kaikki on toisin. Kerran verkkoon mennyt kuva on siellä aina. Toisaalta digikuvien kohdalla on muutenkin pakko luopua ajatuksesta ”alkuperäinen kuva”.

Infograafit eli datan visualisointi

Moni suomalainen mediakin on tänä vuonna alkanut tuottaa ”infograafeja” eli visualisoitua dataa. Tähän trendiin on helppo hypätä kun verkko on pullollaan ilmaisia infograafien tekemiseen tarkoitettuja ohjelmia.

Esimerkkejä infograafeista eli tein erilaisia visualisointeja edesmenneestä Lapin vaikuttajasta Uuno Hannulasta ja kuvitteellisesta museosta 123:

Wordle – infograafi Hannulaa kuvaavista eri rooleista elämässä:

Fonttia, värejä ja mallia voi muuttaa mieltymysten mukaan. Kiva juttu, mutta miten tätä voisi hyödyntää? Ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi jos tarvitaan julistetta johonkin pikaisesti.

www.infgr.am

Infograaffi kuvitteellisen museon kävijöistä (klikkaamalla kuvaa aukeaa infogrammi oikein sivulle http://www.infogr.am.)

Näitä voi hyödyntää monellakin tapaa. Esimerkiksi ”Museomme lukuina” -sivu omilla verkkosivuilla, jossa kokoelmien määrät visualisoitu, työntekijät, kävijät jne… Koululaisillekin kivempi käydä läpi ja voi jäädä paremmin mieleen. Tärkeää on toki muistaa, että aineistoon pitää olla itsellä oikeudet tai vähintään kertoa aineiston lähde, jos se ei ole omaa dataa (Ja tarkistaa, saako lähteen tietoja käyttää tällaisessa yhteydessä.). Infogr.am on todella helppokäyttöinen, intuitiivinen. Infogrammit ovat valmiiksi hyvännäköisiä ja mielenkiintoisia. Ja tietenkin ilmainen. Infograaffi normaalisti siis ”upotettaisiin” omille kotisivuille niin, että se näyttää käyttäjälle siltä, kuin se olisi omilla sivuilla, vaikka se on Infogr.am -sivulla. WordPress estää upottamisen ilman erillisiä liitännäisiä, joten en voi sitä tässä mallintaa.

Thinglink

Muitakin samantapaisia kuvapalveluita on, joissa kuvat voidaan muuttaa interaktiiviksi, mutta tämä on suomalaisten tekemä, joten vedetään nyt kotiinpäin. 🙂 Alla esimerkki kuinka palvelua voi hyödyntää. Olen luonut sinne tunnukset (ilmainen palvelu), lisännyt sinne epäonnistuneen kännykkäkamerakuvan lehmäpatsaasta ja merkannut siihen tietoa wikipediasta, youtubesta ja muualta verkosta. Tämän jälkeen normaalisti upottaisin kuvassa vasemmassa ylälaidassa näkyvistä symboleista alimmalla sen omalle kotisivulleni.

Hyvä esimerkki voisi olla panoraamakuva kaupungista menneinä vuosikymmeninä ja ”tägätä”, ”pinnata”, ”merkata” kuvaan mitä taloja ja katuja kuvassa näkyy, niiden historiasta, wikipedia-artikkelia jne jne… Vielä parempaa olisi, jos jutun toteuttaisi projektina, jossa kuntalaiset voisivat osallistua merkkaamiseen. Ainakin ehdottaa talojen nimiä ja niiden historiaan liittyviä tietoja, tietenkin viitaten esim. kirjallisiin lähteisiin.

Videot

Museum of the Future -sivulla tuodaan esille 5 erilaista palvelua, joissa voi luoda nykyaikaisia videoita. Mielenkiintoisin on ehkä juuri ensimmäisenä mainittu Mozilla’s Popcorn Maker, jossa videoihin voi lisätä tietoa esim. kuvia tai tekstiä. Eli samalla tavoin kuin Thinglink, Popcorn Maker tekee videoista interaktiivisia. Helposti ja nopeasti. Ainoa mitä tarvitset on video, jonka olet ottanut (tai johon sinulla on oikeudet sitä jakaa, muokata ja hallinnoida), ja videopalvelu, johon olet sen lisännyt (vimeo, youtube…).

https://popcorn.webmaker.org/, kuvankaappaus otettu 9.1.2013.

https://popcorn.webmaker.org/, kuvankaappaus otettu 9.1.2013.

Storify

Varmasti jo monille tuttu palvelu, jossa esimerkiksi jostain tapahtumasta voi luoda yhteenvedon Storify -palvelua hyödyntämällä. Storify yhdistää muita sosiaalisia palveluita kuten Twitter, Facebook, Flickr, joten Storifyista saa parhaiten irti museo tai taho, jolla on jo somessa vahva läsnäolo.

Luentoihin ja esitelmiin mielenkiintoa – Prezi.com

Jos tuntuu että Powerpoint on jo liiankin tuttu, kannattaa kokeilla vaikka hieman erilaista tapaa näyttää sisältöä kuuntelijoille. Prezissä on valmiita pohjia kuten muissakin esitelmätyökaluissa, ainoastaan sisältö tulee luennoitsijalta. Perinteisen luentomateriaalin voi jakaa myös Slidesharessa.

Wikipedia

Jos haaveilee kirjoittavansa artikkelin jostain yleispätevästä aiheesta, miksi sitä ei voisi kirjoittaa myös wikipediaan? Silloin siitä olisi kaikkein eniten hyötyä muillekin. Paikalliskulttuurista on yllättävän vähän artikkeleita. Kiasmalla on tulossa esimerkiksi kiva wikipedia-maraton, jossa on tarkoituksena kirjoittaa mahdollisimman paljon artikkeleita Kiasmaan liittyvistä asioista. Hauska tapa luoda sisältöä nettiin.

Wikipedian sisällönluomisessa on hiukan korkeampi kynnys kuin ehkä muissa näissä palveluissa. Jos jollakin wikipedian hallitsevista ammattilaisista olisi kiinnostusta, tämä voisi ilmoittautua Kansalaisopiston tai muun paikallisen opiston kurssinvetäjäksi, jossa opettaisi historiasta, taiteesta, kulttuurista ja  yleensäkin wikipedian päivittämisestä kiinnostuneita ihmisiä päivittämään sivuja. Kurssin aikana sitten jokainen kirjoittaisi ainakin yhden artikkelin wikipediaan valitsemastaan asiasta. Tätähän kouluissa jo tehdäänkin.

Virtuaalihahmo eli avatar sivuille esimerkiksi koululaisille  -voki.com

Voki on virtuaalihahmo, jota voi hyödyntää esimerkiksi kouluryhmille suunnatussa materiaalissa. Vielä hahmoille ei ole suomenkielistä lausujaa (ruotsinkielisiä kylläkin…), joten luomani Voki-kissa puhuu suomea leveällä Amerikan aksentilla.

Kaikki ylläolevat jutut voidaan toteuttaa toki omina projekteina, luoda alustat, tekniset vaatimukset mitä tarvitaan ja rakentaa jokaiselle museolle oman esim. historypinin. Mutta onko se mielekästä ja onko se nykypäivää?  Monilla museoilla on määrärahat tiukassa ja ylläolevat palvelut (ja monet muut verkossa olevat softat) mahdollistavat pienellä suunnittelulla kivaa, sosiaalista ja hyvännäköistä sisältöä.

Minna